Nordicanan kuningatar Emmy June eli Emmi Malinen kertasi matkaansa tyhjästä aloittaneesta häpeän kanssa painiskelleesta muusikonalusta indie-konkariksi. Hänellä on takataskussaan paljon kantapään kautta kertyneitä oppeja ja pohdintoja siitä, milloin on sopiva hetki erilaisille yhteistöille ja palvelujen ostamiselle. Onneksemme hän jakaa niitä mielellään ja korostaa, että indie-kentän solidaarisuus ja osaamisen hyödyntäminen on kaikkien etu.

Rakas artistipäiväkirja, tänään jatkuu blogini artistihaastattelusarja!

Tavoitteenani on esitellä monenlaisia tapoja on olla artisti ja auttaa ymmärtämään artistiuden taustalla tapahtuvaa työtä inspiroiden mutta myös realiteetteja esiin tuoden. Antoisia lukuhetkiä!

Tervetuloa mukaan, Emmy June! Kuka on Emmy June?

Helsingissä vaikuttava laulaja-lauluntekijä. Aloitin kymmenisen vuotta sitten, kun asuin Göteborgissa. Siitä lähtien olen tehnyt ja julkaissut musiikkia sekä seitsemän-kahdeksan vuotta keikkaillut Suomessa. Kutsun musiikkiani Nordicanaksi, mikä tarkoittaa Nordic Americana -tyyliä. En halua kutsua Americanaksi, koska vaikutteet tulevat pohjoismaista. Silloin kun aloitin ihailin paikallista artistia nimeltä Sarah Klang, ja vaikutteet tulivat enemmän Ruotsista, mutta olen myös perehtynyt amerikkalaisiin roots-muusikoihin.

Uusi ympäristö mahdollisti aloittelijaksi heittäytymisen

Mikä merkitys oli sillä, että olit poissa tutuista kuvioista?

Niin suuri merkitys! En tiedä, olisinko Suomessa pystynyt silloisissa olosuhteissa alkaa tekemään musiikkia. Musiikki ja laulaminen oli aina haave, mutta en osannut soittaa mitään, joten padoin sen sisälleni. Ajattelin, että en ole tarpeeksi mitään enkä osaa mitään.

Opiskelin kuvataiteta ja vaatetusta, mutta ne eivät kuitenkaan tuntuneet omilta. Suomessa rakensin itsestäni tietynlaisen ihmisen: moni lähipiirissäni oli kuvataiteilijoita ja yritin sitäkin tietä, mutta en päässyt kouluihin.

Musta tuli sellainen tyyppi, joka yritti koko ajan hakea tiettyyn suuntaan, mutta jäin johonkin välitilaan.

Lopulta en tiennyt mitä muuta tehdä kuin olla UFF:in kassalla. Olin varmaan oikeastaan aika masentunut.

Sitten lähdin muista syistä Ruotsiin ja perustin sinne uuden elämän, ja siellä mulle tuli sellainen olo, että haluan oppia jotain uutta. Olin 27-vuotias ja ollut aina koulussa huono, mutta uusi ympäristö motivoi oppimaan uutta. Kielissäkin olin kokenut huonommuutta, mutta siellä aloin opetella ruotsia ja sain idean, että mitä jos oppisin ruotsia tekemällä jotain itselleni luontevaa. Muistin, että rakastan laulaa ja mietin, että jos tekisin ruotsiksi lauluja.

Aloin opetella lauluntekoa ja samalla ruotsia google translatorin avulla. En olisi uskaltanut tehdä sitä Suomessa. En olisi kehdannut olla yhtäkkiä aloitteleva laulaja tai artisti.

Siellä kukaan ei tuntenut mua, joten pystyin toteuttamaan ikään kuin aitoa versiota itsestäni.

Haluaisitko avata tuota kehtaamispuolta vähän lisää?

Olen jostain syystä kokenut aina jotain häpeää ja huonommuutta. Sitten aloin tulla lähelle kolmeakymppiä. Mulla oli jo pitkään ollut että "enhän minä enää voi hakea kouluun, valmistuisin niin vanhana". Kun aloin tehdä vajaa kolmekymppisenä musaa, oli vähän sellainen tunne, että enhän mä voi olla näin alussa. Hävetti tavallaan, miten huonoja sanoituksia tein tai miten vähän tiesin sointuja tai että en ollut koskaan äänittänyt mitään.

Häpeän aiheita oli tosi paljon, vaikka olinkin tosi innostunut. Siksi se piti tehdä tavallaan tosi piilossa. Hain kansanopistoon tekemään musiikin tekemistä, mutta siellä huomasin, että kaikki itseäni nuoremmat osasivat jo vaikka mitä. Kaikki osasivat edes kitaran alkeet, mutta mä en osannut vaikka olin kymmenen vuotta vanhempi. Ekassa lauluntekemissessiossa en tiennyt yhtään mistä aloittaa, mutta ryhmäläiset auttoivat alkuun. Siinä oli tietynlaista häpeää, mutta olen päässyt siitä yli.

Valtaosa ei kestäisi tuota kuviota!

Uutuuden innostus pelasti mut, olin aidosti tosi innoissani. Tuli sellaista nuoruuden intoa, siitä tuli sellainen puskeva asia. Olin vähän delusional, luulin olevani parempi kuin olin. Se voi olla aloittelijan drivea, tieto ei ole vielä lisännyt tuskaa.

Ensimmäisiä kokoonpanoja, studiokokemuksia ja kaipuu uusille jutuille

Millaisia vaiheita tähänastisella urallasi on ollut? Mitä käännekohtia tunnistat?

Alku oli sitä että juoksin Göteborgissa töistä kotiin keittämään kahvia ja tekemään biisejä, kokeilin tietynlaista taiteilijaelämää. Sitten seuraava vuosi oli länsi-ruotsalaisessa lauluntekijäkoulussa, jossa opin tosi paljon alkeita ja sain aivan ihanan ystäväpiirin ja opin elämästä. Tajusin myös sen, että voin asua kaupungissa tai keskellä metsää niin kauan, kun saan toteuttaa itseäni.

Sitten muutin takaisin Suomeen. Olisin saanut jazz-laulajan koulupaikan, mutta mulla ei ollut varaa jäädä Ruotsiin. Oli kesä 2015 ja päätin, että jos saan perustettua bändin ja löydän tuottajan, jään Suomeen. Jos ei, menisin tavalla tai toisella sinne jazz-kouluun. Tulin ihan puskista, en tuntenut Suomen musiikkikentästä ketään.

Yhden pianistikaverin kanssa alettiin esittämään duona musaa. Menin vakuutusyhtiöön töihin, josta löytyi kitaristi. Pikkuhlijaa alkoi muodostua eka kokoonpano ja 2018 alettiin keikkailemaan. 2019 vaihdoin ammattimuusikoista muodostuneeseen bändiin ja 2020 julkaisin kaksi ep:tä, yhden studio-ep:n ja yhden studiolive-ep:n.

2021 keväällä alkoi ensimmäisen kokopitkän levynteko. Levy tehtiin Hollywood House Studiolla ja tuottajana oli Aapo Kauppinen. Levyä tehtiin kaksi vuotta ja 2023 se tuli ulos. Biisejä oli prosessin alussa jo paljon valmiina ja debyytti sisälsi jopa ihan ensimmäisiä biisejä Ruotsista. Save Yourself on vuodelta 2016.

Reilu puolet albumista oli tehty monien vuosien sisällä ja vajaa puolet tein äänitysprosessin aikana. Lähetin Aapolle varmaan 30 demoa. Tavallaan albumin teko oli alkanut jo 2016.

Levy äänitettiin täysin live-soitolla studiossa.

Haluttiin tehdä se vanhoja aikoja kunnioittaen, mulla oli bändi studiossa. Ihan super upee kokemus! Se oli ensimmäinen kerta, kun tein kunnolla töitä studiolla.

Oli upeeta, että oli tuottaja, jolla oli selkeä visio ja tarvitsin sellaista tuottajaa siinä kohtaa. Arvostan sitä kokemusta tosi paljon. Tuli sellainen tunne, että nyt oon oppinut studiotyöstä paljon. Halusin mennä jotain uutta suuntaa kohti.

Uusia avauksia Michael Bleun ja kitaran avulla

Ekan levyn jälkeen hapuilin. Yritin lähteä bängerimpään suuntaan, mutta luontaisesti alkoi tulla herkempää kamaa. Tajusin, että halusin tehdä sellaista ehkä jo ihan ekoina lauluntekijävuosina ja muistin uudestaan Sarah Klangin.

Vuoden vision uutta juttua ja päätin ottaa ihailemaani Michael Bleuhun yhteyttä. Laitoin hänelle viestiä ja kerroin, että hänen soundinsa voisi sopia mun juttuun ja Michael vastasi tosi nopeasti, että voitaisiin olla hyvä match, lähdetään kokeilemaan! Laitoin kymmenisen demoa joista valittiin, mitä lähdetään työstämään.

Keväällä 2024 mulla oli burnout ja sairaslomalla kaipasin jotain tekemistä. Siinä kohtaa innostuin kitaransoitosta. Jostain syystä olin aina ajatellut, etten koskaan oppisi soittamaan kitaraa, mutta päätin antaa itselleni yhden mahdollisuuden ja innostuin siitä ihan täysin.

Tilanne heitti uudestaan vuoteen 2015: olin tavallaan taas vähän piilossa ja innossani oppimassa uutta.

Aloin tehdä biisejä. Kitara vahvisti halua mennä Americanaa kohti. Kitara toi tosi paljon lisää ilmaisuun ja omaan lauluntekijyyteen sitä, mitä olin kaivannut.

Mutta kaksi suurinta käännekohtaa on ylipäätään se, että alkoi tehdä musaa ja uskaltaa muuttaa kurssia täysin. Uskaltaa olla se keskeneräinen tyyppi. Toinen iso käännekohta on kitaransoitto: kahdeksan vuoden musanteon jälkeen huomasin, että pystyn yhä innostumaan uudestaan ja oppimaan uuden taidon. Innostuin niin paljon, että puolen vuoden jälkeen olin ekalla keikalla kitaran kanssa.

Eka kitarakeikka oli Oulussa, se oli mulle uskomattoman iso debyytti. Se oli ihanaa, siellä oli täysi yleisö ja sain niin paljon kannustusta. Kaikki oli vaan niin mun puolella! Siitä lähti aivan uusi era tavallaan. 

Tajusin, että näinhän mä haluan kirjoittaa biisejä, tältä haluan kuulostaa ja näyttää.

Kitara toi visuaalisuuteenkin uuden tyylin. Retrotyyli vahvistui entisestään ja tuli mukaan brändäykseen myös.

Aloin saada kitarasta myös hirveästi hyvää palautetta. Kun kitara näkyi kuvissa ja keikoilla, aloin itsekin nähdä, että tää on nyt se. Se myös vahvisti omaa tarinaa itseoppineisuudesta – oli nuoruuden koulumenestys mitä tahansa. Aikuisena voi ottaa asioita takaisin.

Tää on mahdollista minkä ikäisenä tahansa!

Se vahvisti kuvaa itsestäni ja syvensi artistitarinaani entisestään.

Omia tavoitteita: halu kehittyä sanoittajana ja nauttia enemmän

Lopulta ekoista Michaelille lähettämistäni demoista albumille valikoitui vain kaksi. Alettiin tekemään uutta albumia, ja se oli vaan niin kevyttä! Michaelin ehdotukset ruokkivat sitä, minkälaisia biisejä aloin tekemään ja suurin osa biiseistä on tehty äänitysprosessin aikana. Se oli tosi helppoa ja jouhevaa, opin paljon sanoittamisesta ja kehityin tekijänä nopeammin kuin aiemmin. Sain toteuttaa visioitani tosi vapaasti ja oli tosi turvallinen ja kiva fiilis tehdä näitä biisejä.

Vuosien varrella voi tulla vastaan sellaisia yhteistyökumppaneita, jotka pienentää sua. Voi tulla vastauksia, että "ei tolla tavalla menestytä". Yhtäkkiä oli tilaa ja haluja kokeilla ihan mitä tahansa. Kun kuulee konkreettisena toteutuksena oman vision, voi itsekin todeta, kannattaako sen kanssa jatkaa vai ei. Sellainen pienentäminen ei ole hyvä jatkokohta millekään, ja siksi tuntuu, että nyt oli tosi paineetonta. Vaikka tottakai halusin onnistua.

Mitä tarkoitat kun sanot, että halusit onnistua?

Halusin onnistua siinä, että koen nauttivani rakastamastani asiasta. Olin kuullut, että se on mahdollista. Halusin löytää sellaisen hyvän fiiliksen tiimin. Toinen, missä halusin onnistua paremmin, oli sanoitukset. Koen, että ne eivät olleet aiemmin hyviä ja nyt halusin olla parempi. Ekan albumin julkaisun jälkeen päätin, että haluan alkaa tekemään sellaisia sanoituksia, jotka resonoivat mussa itsessäni. Niiden pitää resonoida mussa, jotta ne voivat resonoida jossain toisessa. Ei ole kauhean hyvä, jos ei itsekään tiedä, mistä laulaa. Mutta tää on oppia ikä kaikki! Ei kaikessa voi onnistua heti.

Mutta mun piti mennä tosi syvälle itseeni, jotta aloin löytää autenttisia tarinoita itsestäni. En tarkoita päiväkirjan avaamista, vaan sellaisia tunteita ja tarinoita, joita koen tärkeäksi sanoa lauluissa.

Opettelin tosi paljon teknisiä asioita laulunteosta ja halusin tehdä lyriikoistani selkeämpiä.

Miten päädyit tekemään sanoituksia, jotka eivät tuntuneetkaan hyviltä?

Parikymppisenä yritin tehdä joitain biisejä yhdessä lyhytaikaisesssa bändissä. Tein ehkä kolme kappaletta ja pidin sanoittamista vaikeana enkä lähtenyt kehittämään taitojani.

Ruotsissa aloin tosissani tekemään biisejä päämäärätietoisesti ja vieläpä ruotsiksi. Enkkuun vaihdoin siellä koulussa. Olin niin alussa ja siinä oli kielisotku ja siinä samassa opettelin musiikintekoa. Olin vain kaiken suhteen ihan alussa. Eri asia, jos olisin jo nuorena soittanut ja olisin voinut keskittyä vain sanoitusten kehittämiseen, mutta nyt jouduin keskittymään kaiken muunkin kehittämiseen. Päätin, että saa kelvata, kunhan sanoitukset sopivat melodiaan ja rytmiin. Kliseiset teemat saavat riittää. Sillä tavoin tein ekat vuodet.

Muutaman vuoden päästä halusin tehdä monimutkaisemmista aiheista, mutta en vieläkään ollut kovin hyvä. Noina aikoina sain ihan hirveitä sanoitusjumeja.

Jonkin biisin teko saattoi kestää pari vuottakin.

Se oli tosi ahdistavaa, lauluntekeminen ei ollut edes kivaa. Vielä debyytin loppuvaiheessakin mulla oli parin biisin kanssa niin hirveät jumit päällä, että lopulta kirjoitin vain jotain, että saisin ne tehtyä ja pääsisin siitä tuskasta. En edelleenkään ole niihin tyytyväinen enkä halua kuunnella niitä biisejä.

En halunnut enää, että mulle käy noin. Siksi toka albumi oli aluksi hapuilua enkä ollut vielä valmis äänityksiin, mutta kitara avasi sanoituslukkojakin. Tosi hämmentävää!

Onneksi en lähtenyt kiireellä äänittämään mitään. Ne eivät olisi olleet tarpeeksi hyviä biisejä. Nyt yritän pitää mielessä, että mulla ei nytkään ole mikään kiire. Mulla on oikeus palautua ja ottaa aikaa sille, että mitä seuraavaksi. 

Koetko, että hankalistakin biiseistä oli jotain hyötyä?

Jotkut ovat tykänneet niistä biiseistä, joten jollain tasoilla ne ovat hyviä. Itse huomaa eri asioita kuin muut. Ne ovat opettaneet mulle sen, että mun pitää seistä niiden asioiden takana, mitä julkaisen. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, mutta en enää halua julkaista mitään sellaista, mistä ei ole hyvä fiilis. Mutta olen vähintään oppinut kantapään kautta sen, että jos biisi ei ole studiopäivänä valmis, älä mene studiolle tyhjin käsin. Se on liian kallista. 

Artisti: ansaitset hyvää kohtelua

Noiden lisäksi kaipasin myös sitä, että tuottaja innostuisi demoista. Mutta tuottajakin on vain ihminen ja hänellä on omat preferenssit. Oli yksi biisi, josta tykkäsin tosi paljon mutta Michael ei, ja sen tein toisen tuottajan, Jukka Puolakan, kanssa. Mutta isossa osassa asioita Michaelilla oli tosi hyvät pointit.

Musta on tosi hyvä tehdä muiden kanssa, mutta se ei aina tarkoita sitä, että toisen näkemys on objektiivinen totuus. 

Eriävä näkemys ei tarkoita sitä, että biisi olisi huono.

Ei pidä jäädä paskaan tuottajasuhteeseen. Meillä on vaan yksi elämä! Tosi moni jää huonoon tuottajasuhteeseen ja on kauheaa kuunnella, että joku on odottanut jonkun tuottajan vastausta vaikka vuoden tai että tuottaja pimittää jotain biisiä tai ghostailee. Noita juttuja kuulee tosi paljon.

On mullakin ollut mielipide-eroja ja tällasia, mutta näitä tehdään lopulta itseä varten ja tuottajan pitää tehdä projektista mahdollisimman hyvä ja artistin näköinen. Jos se ei sitä tee, niin sitten oikeasti next.

Etenkin silloin, jos kyseessä on tilaustyö, josta maksat. Sen pitää olla jouhevaa. Tuottajan pitää tehdä se, mitä lupaa. Hommien pitää tapahtua! Toki asiat ottavat aikaa ja on normaalia, että albumeissa menee kolme vuotta. Se on normaalia. Sinkun matka Spotifyhin on pitkä: vuosi on normaalia ja puoli vuotta semi nopea. Mutta tilatun työn pitää toteutua luvatussa aikataulussa.

Emmi, artisti vai jotain muuta?

Missä vaiheessa aloit tuntea olevasi artisti?

En tavallaan tykkää ajatella itseäni artistina. Oon vain Emmi, joka tekee musaa. Oon musiikintekijä ja esiintyvä taiteilija.

Mutta sitten Emmy June -brändinä ja juttuna on artisti. Sitä mä ehdottomasti edustan tietyissä työtilanteissa. Keikoilla olen artisti ehdottomasti. Kun mietin kampanjaa itseni ja musiikkini ympärille, olen ehdottomasti artisti.

2017 tein Emmi Malisena, mutta tiedostin, että jotain brändiä tai imagoa pitää kehittää ympärille. Tuntui hölmöltä tehdä sitä Emmi Malisen ympärille, joten yhden ystävän luona alettiin kehitellä nimeä.

Hänen puolisonsa sanoi, että eikö kaikilla ole joku kaksiosainen nimi, vaikka Macy Grey. Kehiteltiin June etunimi, koska olen syntynyt kesäkuussa ja olen kesän lapsi. Blues oli mun sukunimi, koska se kuvaisi hyvin nuoruuden idoleita. Olin June Blues, mutta ihmiset luulivat, että teen bluesia. Sitten olin pelkkä June, mutta se oli löydettävyyden takia vaikea. Sitten päädyin Emmy Juneen, Junen olen aina halunnut pitää mukana. Kesäkuu kuvaa niin paljon asioita, esim. sitä kun koulut loppui ja sain olla oma itseni ja päästä hankalasta instituutiosta eli koulusta.

Lauluntekijyys symboloi mulle samaa: ei ole pakkoa olla jossain tietyissä raameissa.

Siitä alkoi Emmy June -artistin olemassaolo, mutta vitsi toi on hankala kysymys! Koen olevani enemmän musiikintekijä kuin artisti.

Onko Emmy June = sinä? Vai onko teidän välillä eroja?

Mä yritin olla artistina paljon rohkeampi kuin mitä oon Emminä. Yritin kehitellä itselleni sellaisen soturinainen-rokkitähti-imagon. Halusin olla asenteellinen ja cool, mutta yritin ehkä vähän liikaa. Mulla ei ikinä ollut oikein hyvä fiilis. Toin tietoisesti imagoani alaspäin, lähemmäs Emmi Malista.

Hain tosi pitkään sitä, mikä se mun lavapresenssi on. Spiikit olivat joskus tosi vaikeita, mutta nyt mä koen, että olen spiikeissä ihan Emmi eli minä.

Kuitenkin, Emmy June pukeutuu ja elehtii vähän näyttävämmin. Mutta kyllä se on minä. Nykyään vain kirkastan jotain puolia itsestäni, ei vain tarvitse viedä sitä äärimmäisyyksiin. Voi riittää, että korostaa vain vähän jotain tiettyä puolta, vaikka iloisuutta. Teennäisyys kyllä näkyy.

En menisi kouluun trumpettihousuissa, siinä me vähän erotaan. Emmy Junena uskaltaa laulaa kaikista herkistä asioista, joista ei arjessa uskaltaisi puhua. Ei kiinnosta olla ryhmän keskipisteenä, mutta lavalla voi laulaa vaikka mistä eksistä. Se on ehkä isoin ero.

Sinulla on taustaa myös kuvataiteissa ja vaatetuksesta. Miten se näkyy artistiudessasi? Oliko poluista hyötyä?

Joo kyllä varmasti. Mua on aina kiinnostanut visuaalisuus ja eri aikakaudet, oon välillä ihan liiankin kiinni siinä, miltä jonkun asian pitää näyttää. Saatan käyttää kaksikin viikkoa siihen, että löydän keikka-lookkiin sopivat elementit.Oon ollut aina tosi tarkka promokuvista ja siitä, millainen ilme niistä välittyy.

Oon suuri pukudraamojen rakastaja ja ystävä, harrastan sitä ihan intohimolla, ja haluan myös tuoda sitä artistiudessani esiin. Haluan olla siinä luomassani tyylissä.

Indie-artistin oikeat työt vs. prokrastinointityöt

Omakustanneartistit tekevät kaiken artistiuteen liittyvän itse. Miten olet osannut hallinnoida työkuormaasi ja huolehtia jaksamisesta?

Itsensä johtaminen on tosi haastavaa. Huomasin jossain vaiheessa, että mitä enemmän kun tulee tietoa, tajuaa, miten paljon pitää tehdä. Mulla on to-do-lista ja muistan yhden sunnuntain, jolloin tein listalta 11 asiaa, tein ruokaa, kävin lenkillä ja siivosin. Tein järjettömän paljon asioita ja ma-ke olin aivan kuollut. Olin fyysisesti aivan väsynyt. Sitten mä tajusin, että olin tehnyt aivan turhia hommia.

Yksikään niistä asioista ei vienyt mun uraa eteenpäin. Vähän kuin kävisi jonkun puoskarin luona. Saatoin kuvitella, että jonkun homman myötä ura menee eteenpäin, mutta ei mene.

Nettisivujen ulkoasun muuttamisella, Spotify-bion muuttamisella… Noilla ei ole mitään väliä. Ne voi tehdä sitten kun on aikaa. On tärkeämpiä asioita, jotka vievät asioita oikeasti eteenpäin, kuten vaikka keikkamyynti. Se on vaikeaa ja tärkeää. Pitää erottaa prokrastinointityöt.

Me joudutaan kuitenkin käymään töissä tai koulussa, niin joku raja. Käytetään arvokas aika musiikin tekemiseen ja niihin oikeasti tärkeisiin hommiin.

Okei haluan listan! Mitkä ovat oikeasti tärkeitä hommia?

Keikkamyynti ja sitä ennen pitää olla hyvä bio ja hyvät kuvat. Mielellään sellainen bio, jota ei tarvitse muuttaa joka käänteessä. Hyvä saateteksti keikkahakuun. Niillä pääsee tosi pitkälle. Kaikki linkkeinä jaettavissa muodossa ja saatavilla samasta paikasta, vaikka Linktreestä.

Musiikin tekeminen. Säveltäminen, sanoittaminen, äänittäminen.

Tiedottaminen kyllä joo, mutta mun mielestä me artistit ollaan viime vuosina keskitytty liikaa yksittäisten sinkkujulkaisujen tiedottamiseen.

Meidän pitäisi myös tiedottaa keikoista. Ilmoitukset paikallislehtiin, foorumeihin, fb-ryhmiin, opiskelijajärjestöille. Sen eteen pitäisi tehdä työtä. Sinkkutiedottaminen voi johtaa pariin radiosoittoon, mikä on sekin hienoa, mutta sinkkujulkaisu ja tieto keikalle tulemisesta on uutinen, joka voi johtaa siihen, että keikalle tulee yleisöä.

Omalla tarinalla myynti on tärkeä taito. On eri asia, että Emmy June tulee keikalle kuin että kaksi vuotta sitten kitaransoiton aloittanut, ja Nordicanan kuningattareksikin tituleerattu Emmy June tulee keikalle.

Somesta voi tulla tunne, että indie-artistin kuuluu tehdä tietyt jutut julkaisun kynnyksellä (ammattikuvaaja, ennakkotallennuslinkki, pr-toimiston palkkaaminen). Miten näkemyksesi siitä, mitä "kuuluu" tehdä ovat vuosien varrella muuttuneet?

Ne ovat muuttuneet täysin. Ekan 2018 nyt jo poistetun julkaisun yhteydessä mulla ei ollut mitään havaintoa mistään. Olispa ne ajat edelleen! En tiedottanut mitään, laitoin pari ig-postausta. Olipa helppoa! Siitä ei tosin seurannut mitään, ei soinut radioissa. Ei mennyt listoille enkä edes tiennyt niistä mitään.

2020 olin oppinut, että on tiedotusfirmoja, joita "pitää" palkata. Menin valitsemaan aloittelijan tilanteelle vähän turhan tyyriin firman, varsinkin kun olin liikenteessä uudella jutulla. Eka sinkku ja palkkaan kalliin firman! Se maksoi alvin kanssa melkein tonnin. Olin nähnyt, että yksi toinen artisti oli saanut sen firman avulla hyviä tuloksia. Ajattelin, että ehkä se toimii mullekin, mutta hänen biisinsä olivat tosi erilaisia, radioystävällisempää poppia.

Joten siitähän ei tullut mitään, ei yhtään mediaosumaa. Lasku tuli.

Jatkoin kuitenkin samalla linjalla. Näin, miten he tekivät työnsä. Voi olla hyvä käyttää firmaa, siitä voi oppia ja voi soveltaa samaa logiikkaa. Kannattaa käyttää halvempaa firmaa ja eikä ehkä vielä ekalla sinkulla. Niin tein seuraavaksi: Ekan albumin kohdalla löysin indie-budjettiin sopivamman firman, heillä oli sopiva paketti. Heidän kauttaan saattoi tulla haastattelupyyntöjä. Olin silloin palkkatöissä ja silloin maksu ei ollut paha rasti. Eli jos rahatilanne sallii, joskus kannattaa maksaa. Siitä voi ottaa opit talteen ja omaa aikaa säästyy.

Mutta oon kohdannut tosi paljon ihmisiä, joiden palveluista ei lopulta ole hyötyä. He voivat sanoa, että auttavat uralla eteenpäin, mutta lopulta menee vain rahaa. Vitsit olen maksanut paljon oppirahoja.

Jos joku juttu vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Jos joku vaikuttaa hähmäiseltä, se on hähmäistä.

Kolmas juttu: jos maksat jostain palvelusta, sen tyypin pitää tietää siitä asiasta enemmän kuin sinä.

Sen pitää olla asiantuntija. On eri asia, jos joku haluaa vähän testailla keikkamyyntiä, mutta jos pitää kouluttaa joku auttamaan sua… Moni on tullut sanomaan, että haluavat auttaa, mutta kannattaa miettiä, ovatko he harjoittelija-assareita. Kannattaa miettiä tarkkaan, mihin lähtee.

Jos maksat, heidän pitää olla oikeasti askeleen edellä sinua tai vähintäänkin oppimassa muilta.

Nykyään hoidan tiedotukset itse. Saan ihan samanlaisia tuloksia mitä sain tiedotusfirmojen kanssa ja mulla on kaikki kontaktit itselläni. Olisi hienoa ulkoistaa hommat osaavammille, mutta tässä vaiheessa hyvä näin.

Oon tehnyt ihan saman virheen valokuvissa. Maksanut itseni kipeäksi ja myöhemmin ymmärtänyt, että artistit voivat auttaa toinen toisiaan. Voidaan ottaa toistemme kuvat! Sieltä voi tulla todellisia helmiä! Ei välttämättä tule montaa helmeä, mutta voi olla riittävästi!

Hyödynnetään omaa ekosysteemiä!

Toki alussa verkosto ei välttämättä ole suuri, mutta pikkuhiljaa se tapahtuu. Tekemällä tapahtuu. Siellä on niitä tyyppejä, joilla on erilaista osaamista. Voi tehdä vaihtokauppaa.

Haluan palata vielä rahaan. Tää on kuitenkin työ. Harrastus mutta työ. Laadukas toteutus maksaa, bändin kanssa keikkailu maksaa. Rahaa pitää tulla sisään, muuten jatkaminen ei ole mahdollista. Saan jatkuvasti ehdotuksia, tuu tänne tai tänne tai osta tämä ja kaikki lähtee eteenpäin, mutta ei lähde. Tietyistä jutuista voi olla hyötyä, mutta ura ei mene isosti eteenpäin sellaisten ansiosta.

"Indie-kenttä on yksi suuri yhteisö"

Mitä olet sellaista olet oppinut artistiudesta, joka auttaa muussakin elämässä? Mitä muut voisivat oppia indie-artistiudesta?

Palaan taas siihen, että tausta on se, etten pärjännyt koulussa ja kävin pari ammattikoulua. Tuntui, että tieto ei tartu muhun. Se on isoimpia syitä, miksi olen kantanut häpeää mukanani. Mutta kun alkoi tehdä itseä kiinnostavaa asiaa ja löysi ulostulokanavan itselleen, niin se on kaiken alku. Silloin voi oppia jotain uutta.

Ensin pitää löytää motivaatio. Se toi mulle uudenlaista merkitystä elämään ja onnistumisen kokemuksia. Opin uuden soinnun, opin äänittämään! Ymmärsinkin tutoriaaleja ja osasin ratkoa ongelmia.

Indie-artistina aluksi halusi laulaa ja tehdä biisejä eikä tiennyt, mitä kaikkea pitää tehdä. Oon oppinut kieliä ja pieniä osia eri ammateista: videoedioimista, graafista suunnittelua, eri äänitysohjelmia… Oon oppinut tiedottamista, markkinointia ja brändäämistä. Oon oppinut ujoudesta ja introverttiydestä yllättävän paljon ulos. Olen oppinut ihmisten kanssa toimimisesta ja sosiaalisista suhteista ihan järkyttävän paljon.

34-vuotiaana olin menossa johonkin verkostoitumistapahtumaan ja olin järkyttävän paskana siitä. Seisoin ulkona ja mietin, että uskallanko mennä sinne. Eteisessä joku tuttu huomas mut ja thank god uskalsin mennä sisällä. Ekan kerran tajusin, että tää on yhteisö. Mutta kesti tosi kauan, että uskalsi mennä paikkoihin. Samalla se on tosi turvallinen yhteisö, koska aina voi puhua musasta.

Mutta olen saanut ihan oikeita ystäviä ja läheisiä. Oon ymmärtänyt, että indie-kenttä on yksi suuri yhteisö. En pidä ketään kilpailijana, me ollaan yhdessä tässä. Me tehdään hommia yhteisen asian eteen.

Sitten ihan se musiikin tekeminen, kirjanpito, yrittäjyys… Herraisä, mä oon tehnyt sitäkin!

Mä olen kärsinyt siitä koulutushäpeästä, ja lopulta tää kaikki indietekeminen johti siihen, että pääsin korkeakouluun. Nyt kulttuurituottajaopiskelijana olen pystynyt hyväksilukemaan valtavasti kursseja työkokemuksen eli tän artistikokemuksen kautta. Koska se on ihan oikeaa työtä saatana. Kaikki meni lopulta aika hyvin!

Jos tätä pidetään jotenkin turhana tai hömppänä hommana tai harrastuksena tai luksushommana, niin haluisin sanoa, että tää on vienyt mua kohti koulutuspolkua ja ammattia. Tässä ei ole mitään turhaa.

Kaikki ei opi koulunpenkillä, jotkut oppivat tekemällä. Joskus se tekeminen on musiikkia ja se voi vaikuttaa turhalta, mutta ei vittu ole.

Korona-aikaan tuli keskustelua tästä turhuudesta. On niin hämmentävää, että musiikin ja taiteen ympärillä heti ajatellaan, että mikä sen merkitys on. Mutta vaikkapa tehtaiden kohdalla ei mietitä, että mikä sen merkitys on. Kinder-munien lelujen kohdalla kukaan ei kyseenalaista sitä, vaan ajatellaan että siinäpä rehti kunnollinen tehdas. Mutta musiikki- ja tapahtuma-alaa ei nähdä näin. Jenni Vartiainen ja Sanni työllistävät kesäfestareillaan monta kymmentä ihmistä. Taiteen kohdalla ajatellaan, tarvitseeko kukaan uusia biisejä. Kukaan ei ajattele, tarvitseeko joku uusia Kinder-leluja.

Minkä vinkin haluaisit antaa muille artisteille tai artistiudesta haaveilevalle?

Mun mielestä on tärkeetä tehdä omaa juttua. Jos vähänkin tuntuu siltä, että joku toinen yrittää pienentää tai viedä sua väärään suuntaan, niin oikeasti meitä tekijöitä on superpaljon. Meidän yhteisestä veneestä löytyy joku tyyppi, joka ymmärtää sun jutun ja auttaa nostamaan sua. Sä kyllä löydät oikean tiimin sun ympärille. Se ei pakosti löydy heti eikä se löydy miellyttämällä. Pakko olla oma itsensä. Yhdessä tulee parempaa. Tää on yhteisö.

Omat yhteistyökumppanit löytyvät sitä kautta, että tulette juttuun.

He ovat niitä, joiden kanssa tulee aitoja ystävyyssuhteita, se verkostoituminen ei ole sen kummempaa. Se on olemista ja hengittämistä ja kivaa hommailua.

Tee sitä mitä rakastat tehdä, se vie sinne minne kuuluukin viedä.

"Tärkeintä on se, että tykkään ite tehdä tätä."

Mitkä fiilikset nyt, kun uusi levy on ollut muutaman viikon ulkona?

Vastaanotto on ollut tosi ihana. Mun mielestä jopa parempi kuin viime levyn vastaanotto. En tarkoita millään lailla himmentääkseni vanhan levyn muistoa, mutta on hienoa kuulla, että on "vahvaa tarinankerrontaa", "ehyt soundi" ja tuli tosi positiiviinen levyarvio. Ihmiset ovat jakaneet paljon mielikuvia, mitä levyn kuuntelusta on noussut. Ihan superpositiivista palautetta, olen ollut ihan super onnellinen. Mulla on tosi rauhallinen olo.

Koen, että levylle meni sellaisia biisejä, joista olen tosi iloinen ja onnellinen, osittain varmasti tekoprosessin ansiosta.

Sitten taas näkyvyys. En päässyt millekään Spotify-listalle, mutta toisaalta se on nyt lähes mahdotonta, koska ne toimivat algoritmiperusteisesti Ruotsista käsin. Olen soinut Yle Radio Suomen erikoisohjelmissa ja Radio Helsingissä, joten pientä näkyvyyttä on ollut.

Koen, että olen tehnyt paljon oikein, koska palaute on ollut niin syväluotaavaa. Saatoin onnistua siinä, että tein itsessäni ja muissa resonoivia tarinoita.

Nyt kun sulla on uusi era ja tuore albumi, mitä aiot sen puitteissa vielä tehdä?

Olen keikkaillut bändin kanssa ja soolona. Nyt keväällä jatkan sitä. Saatan painattaa syksyllä vielä vinyylin ja pitää vinyylijulkaisukiertueen, mutta katsotaan sitä sitten – kaiken joutuu kuitenkin maksamaan itse. Jos ei, jatkan syksyllä peruskeikkailua. Nyt sävellän pikkuhiljaa uutta.

Olet ehtinyt kokea jo monenlaista: keikkoja, joissa on tupa täysi ja keikkoja, jonne ei tule väkeä. Miten osaat olla sinnikäs vuodesta toiseen?

Kyllä mäkin sitä välillä ihmettelen! Että miten 120 keikan jälkeen, joista osalle tulee kourallinen ihmisiä, jos sitäkään, niin miten en ole vielä lopettanut.

Mutta yksi on se, että oikeasti rakastan sitä ydinnasiaa: rakastan sitä soittamista ja laulamista.

Se on elämän suola, yksi parhaista asioista. Siitä pitää tykätä. Jos tekisin tätä vain menestyksen vuoksi, haluaisin olla julkkis tai kuumin poppari, niin enhän silloin nauttisi tästä ollenkaan.

Mutta toki se välillä hajottaa, kun käyttää aikaa ja rahaa ja se ei vaan mene läpi. Välillä tulee rankkoja hetkiä, jolloin kyseenalaistaa itsensä ja taitonsa. Mutta pitää muistaa se, että algoritmit ovat yksi meidän pahimpia vihollisia. Meidän postauksia näkee tosi pieni joukko. Somekäyttäytyminen muuttuu, eikä se ole välinpitämättömyyttä vaan väsymistä. Ei pienillä artisteilla ole rahaa tai aikaa markkinoida, kulkemiset ja julisteiden painattaminen maksaa. Pitää muistaa realiteetit.

Tottakai on tärkeää saada välillä niitä validaation hetkiä, ois kivaa saada joku levy-yhtiö tai ohjelmatoimisto jeesaamaan, kyllähän se auttaa jaksamaan.

Menin just viisihenkisen bändin kanssa keikalla tampereelle, lähdettiin ysiltä aamulla, oltiin kahdelta yöllä takaisin. Monenlaista juttua piti vuokrata ja otin siitä takkiin 300 euroa. Tämä tiedoksi kaikille haaveilijoille: siihen menee hirveästi rahaa ja aikaa. Ei voi viedä bändiä koko ajan jonnekin.

Ehkä voisi sanoa, että pettymyksiä tulee tosi paljon. Hyviä asioita pitää tapahtua. Parhainta on se, että saa Instagramiin viestin, että mun biisiin sanat on menneet sydämeen ja se on ihan kuin hänen elämästään.

Tollaset vie eteenpäin! Mutta tärkeintä on se, että tykkään ite tehdä tätä.

Superiso kiitos haastattelusta Emmy June!

Linkit Emmy Junen someihin, musiikkiin ja kotisivuille täällä.

Tekstin kuva: Salla Saarisalo